Lapsen silmin

Yksi asia ei jätä rauhaan: pikku Milo. Olen nähnyt hänestä pari kuvaa. Toisessa Milo istuu penkillä, toisessa on liukumäessä. Milo näyttää kuvissa ihan tavalliselta, iloiselta ja viattomalta pikkulapselta. Sellaiselta, jonka ei pitäisi joutua tietämään maailman pahuudesta vielä mitään ja jonka pitäisi edelleen olla täällä ja elää huoletonta 4-vuotiaan elämää turvassa, rakastettuna ja huolehdittuna.

Vuonna 1996 Suomenkin mediassa uutisoitiin 8-vuotiaiden Julie Lejeunen ja Mélissa Russon katoamisesta Belgiassa. Tytöt olivat kadonneet vuotta aiemmin. Elokuussa -96 lasten järkyttävä kohtalo vihdoin selvisi. Se oli niin karmea, että näin painajaisia. Luin uutisia aiheesta, enkä voinut ymmärtää, miten kukaan kykeni vahingoittamaan sellaista viattomuutta ja elämäniloa.

Vuoden 2012 äitienpäivänä kuulimme Vilja Eerikasta ja tipoittain eteemme piirtyi kuva siitä helvetistä, jossa tyttöparka oli elänyt. Vilja Eerikan tapauksessa mieleeni jäänyt kuva on hänen isänsä naisystävä Sirpa Laamanen oikeuden istunnossa. Hän näyttää niin huolettomalta - kuin istuisi kahvilassa juttelemassa niitä näitä kaverin kanssa. Mietin, onko hän täysin immuuni sille, mitä hän teki? Eivätkö lapsen ahdinko ja kuolema koskettaneet häntä mitenkään?

Ollapa aikakone, niin menisin ja pelastaisin tämän maailman Milot, Vilja Eerikat ja kaikki muutkin lapset, jotka eivät saa rauhassa olla lapsia. Milo ei ansainnut tulla pahoinpidellyksi. Haleja ja huolenpitoa hän olisi tarvinnut, turvallisen lapsuuden.

Tänä päivänä Mélissa ja Julie olisivat jo miltei nelikymppisiä ja Vilja Eerikakin täyttäisi pian 20 vuotta. Heidän kaikkien pitäisi olla täällä, elää ja olla onnellisia, mutta aikuiset pettivät heidät. Heidät, ja niin monet muut lapset, jotka joutuvat liian varhain tekemisiin aikuisten maailman ja etenkin sen rujoimpien puolien kanssa. Ja nyt me olemme viemässä heiltä elinympäristönkin, kokonaisen planeetan. Ei näin.

Aikuiset hei, voitaisko jo ruveta skarppaamaan?