Neuvostoliitosta, osa 1

Tein somekyselyn Neuvostoliitosta. Joku oli ollut sitä mieltä että se oli "toteutunut unelma". Minua hieman hihitytti ja sain seuraavan vastauksen:

"Mua ei pätkääkään hihitytä se että järjestäytyneellä työväellä ei ole enää porvareiden suuntaan millä pelotella. Vai luuletko että jenkkien keskiluokan kasvu johtui viime vuosisadalla vallanpitäjien kiltteydestä? Toki naiivia pitää Neuvostoliittoa sinä työväen paratiisina joksi sitä mainostettiin - mutta ylipäätään naiiviudelle naureskelu on myös pölöä."

Tuota. Jos tosiaan pidät Neuvostoliittoa hienona valtiona, vika on sinussa, ei minussa. En tule koskaan kannattamaan minkäänlaista totalitaristista yhteiskuntajärjestelmää, en oikealta enkä vasemmalta. Hyvä ystäväni joskus sanoi, että jos hänen pitäisi määritellä, millainen tolkun ihminen oikeasti on (siis ilman nykyisiä konnotaatioita), se olisin minä. Olen todella vahvasti pohjoismaisen sosiaalidemokratian kasvatti ja mielestäni se on helvetin hieno idea valtiolle. Kannatan maltillista sekatalousjärjestelmää, en ääri- yhtään mitään. Jos minut pitäisi jotenkin määritellä, olisin varmaan se monien halveksuma liberaali ja moderaatti.

Ystävä kommentoi asiaa todella hienosti:

"Neuvostoliiton totalitaristista sortoimperiumia ei tee yhtään hyväksyttävämmäksi se mun ymmärryksen mukaan historiallinen tosiseikka, että kommunismin pelko vaikutti monessa länsimaassa niin, että ns. porvaripuolueet antoivat hieman helpommin periksi sosialidemokraattisille uudistuksille. 

Ei siis ole niin, että siihen tarvittiin totalitaristinen imperiumi, mutta se vaikutti osaltaan, eikä tee olemassa oloaan yhtään hyväksyttävämmäksi. 

Uudistukset olisivat tapahtuneet joka tapauksessa, mutta hieman hitaammin. 

Samalla tavalla vaikuttivat molemmat maailmansodat. Rintamalta palanneet miljoonat työläiset sekä kotirintaman naiset vaativat uhrauksiensa vastapainoksi käytännössä sosialidemokraattisia uudistuksia, mutta se ei tee kummastakaan käydystä sodasta yhtään hyväksyttävämpiä. 

Sun maitseman tyypin logiikalla voisi puolustaa mitä tahansa hirveyksiä holokaustista atomipommeihin, koska niistä koitui myös hyviä asioita varoituksensa vuoksi, mutta on tosi outoa ajatella, et ne olisivat olleet siksi jotenkin ok."

Tämän kirjoittaja on ihminen, jonka viisautta ja malttia toivoisin itselleni. Kun minä kiihdyn nollasta sataan sekunnissa, hän jaksaa edelleen muotoilla asiansa esimerkillisellä selkeydellä ja rauhallisuudella ja tälläkin kertaa ilmaisi täydellisesti sen olennaisimman tästä aiheesta.

P.S. Otsikko valikoitui tuollaiseksi, koska tulen aivan varmasti myöhemminkin kirjoittamaan aiheesta. 

Helkkarinko väliä?

Näin Pride-kuukauden kunniaksi lainaan tänne 10 vuoden takaisen kirjoitukseni blogista Merisairas valas, jonka nimi on röyhkeästi pöllitty Ephraim Kishonin hienolta kirjalta ihan vain siksi, että se on niin osuva.

🏳️‍🌈🏳️‍⚧️ Hyvää Pridea! Love is love 🏳️‍⚧️🏳️‍🌈

------------

Ihmiset ovat usein omituisen kiinnostuneita toistensa yksityiselämästä. 

Lueskelin Hesarista Jari Sillanpään ja Marco Bjurströmin yhteishaastattelua ja mieleeni muistui, miten kummankin seksuaalista suuntautumista on vuosien varrella puitu niin mediassa kuin nettikeskusteluissakin. En pysty ikinä ymmärtämään syytä. Minusta sellaisessa ihmettelyssä ei vaan ole mitään järkeä. Noin ylimalkaan minua ei haittaisi, vaikka täysipäisten aikuisten makuuhuonetouhut saisivat vähemmän huomiota mediassa. Allekirjoittanutta kun ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä muut touhuavat tai mikä ketäkin kiihottaa, kunhan perusasiat ovat sillä tavalla kunnossa, että osapuolet ovat tosiaan täysivaltaisia ja -järkisiä, eikä kenenkään oikeuksia loukata.

Tuttavapiiriin on ihan kakarasta asti kuulunut monenlaista väkeä, myös seksuaalivähemmistöjen edustajia. Muistan kyllä, että tenavana ihmettelin samassa talossa asuvaa kundia, joka oli olemukseltaan melko naisellinen, mutta enpä minä miettinyt, että mitäköhän se makuuhuoneessaan puuhastelee. En vaan ymmärtänyt, miksi setä meikkaa. Vähän myöhemmin sitten tykästyinkin Hanoi Rocksiin ja sen jälkeen ihmettelin, mikseivät kaikki sedät meikkaa.

Teini-iässä olin jonkin verran tekemisissä yhden mainion homopariskunnan kanssa. Loistotyyppejä, mutta minulle jäi heistä traumoja. He nimittäin olivat kohteliaita, huomaavaisia, mukavia ja hyvää seuraa. Toinen toi minulle matkoiltaan järjettömän upeita strassikoruja (ovat edelleen tallessa!) ja se oli 80-luvulla kova juttu. Toisen luona sain käydä katsomassa kaapelikanava Music Boxia ja kerran katsottiin porukalla kauhuleffaa ja herkuteltiin jäätelöllä. Lisäksi varsinkin toinen näistä kavereista muisti aina tavatessa kehua spontaanisti ulkoasuani. Huonon itsetunnon nujertamalle teinitytölle se oli iso asia. No, minusta nämä kaverit käyttäytyivät juuri sillä tavalla kuin miesten kuuluikin käyttäytyä. Olinhan minä jo sen verran nähnyt elokuvia ja tv-sarjoja, että tiesin mitä mieheltä voi odottaa. Pettymys olikin karvas, kun rupesin tosissani deittailemaan poikia. Ei tullut koruja eikä kehuja, eikä käytöstapojakaan tuntunut useimmilla olevan. Siitä siis traumat.

Kuitenkin: en koskaan pohtinut, että ovatkohan nämä kaksi tyyppiä nyt homoja, kun aina liikkuvat yhdessä. Asialla ei ollut merkitystä. Mitä väliä? Minuun he tekivät vaikutuksen ihan vain fiksuina ja mukavina tyyppeinä, eikä heidän seksielämänsä todellakaan kiinnostanut. Ja siltä varalta, että tämän kirjoituksen lukee joku sellainen, jonka sanastoon kuuluu "homosaatio": ei, en saanut osakseni myöskään minkäänlaista homopropagandaa. Tyypit suhtautuivat minuun kunnioittavasti ja se oli teinille hieno kokemus. Olimme kaikki vain ihmisiä, mitä väliä oli millään muulla?

Hesarin haastattelu muistutti vanhasta muotilehden artikkelista, jossa jotenkin ympäripyöreästi hieman pohdittiin Marco Bjurströmin seksuaalisuutta. Muistin jo silloin kauan sitten miettineeni, että helkkarinko väliä tuolla nyt on ja juuri siksi lause jäi mieleeni.

Niin, että helkkarinko väliä sillä on?

Sananen työstä

Suomalaisuuden kovaa ydintä on työnteko. Suo, kuokka ja Jussi. Otsa hiessä pitää sinun leipäsi ansaitseman. Joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä. Raatajat rahanalaiset.

Suomessa et ole mitään, jollei sinulla ole työtä. Työnteko on istutettu identiteettiin niin tiukasti, että Orpon äärioikeistohallituksen on ollut helppoa vakuuttaa äänestäjänsä siitä, etteivät työttömät ole oikeastaan ihmisiä ollenkaan.

Kun työpaikka on ihmisyyden ehto, siitä tulee luksusta jota ei halutakaan jakaa kaikille. Kuinkas muuten onnistuisi jako 'parempiin' ja 'huonompiin' ihmisiin?

Yksi asia on nimittäin käynyt selväksi: Suomessa vakituisen työpaikan saaminen on lähes loton päävoittoon verrattavaa luksusta. Vielä 80-luvulla saattoi vain kävellä firman ovesta sisään ja saada töitä siltä seisomalta. Sittemmin maailma on muuttunut.

Jo 90-luvun lama oli ongelmallinen meille, jotka olimme silloin nuoria ja vastavalmistuneita. Silloin kaikki työnantajat tuntuivat painottavan kokemusta. Nokian menestyksen siivellä meillekin saattoi vihdoin siunaantua vakituinen työpaikka. Vuoden 2008 finanssikriisi kaatoi senkin korttitalon ja yhtäkkiä huomasimme olevamme kahden laman väliinputoajia: Uudessa tilanteessa haluttiin töihin nuoria, joilla ei ollut tietoa työlainsäädännöstä ja joilta saattoi kieltää esimerkiksi WC-käynnit työpäivän ajaksi, ilman että he olisivat kyseenalaistaneet asiaa.

Seurattuani viime vuosina yhteiskunnallista keskustelua, olen tullut siihen tulokseen, että Suomessa työntekijä on työnantajalle vain välttämätön paha - paino sanalla paha. Hallituksen ns. työllistämistoimien ytimessä on ollut irtisanomisen helpottaminen ja työmahdollisuuksien vähentäminen (työttömyyskorvauksen suojaosan poisto). Puhutaan työllisyyden kasvattamisesta jopa 80 prosenttiin, mutta koko jutun pihvi vaikuttaa olevan siinä, miten helposti työnantaja pääsee työntekijästä eroon.

Edellämainittu asetelma näkyy myös työnhakutilanteessa. Usein työpaikkaa hakiessaan kohtaa suorastaan torjuvaa asennetta: "Miksi ihmeessä meidän pitäisi ottaa sinut vaivoiksemme?" Erityisen pahasta vaikuttaa olevan avoin innostus. Työntekijän olisi hyvä pitää työstään, mutta Suomessa sellaista pidetään lähtökohtaisesti hieman epäilyttävänä. Pitää olla nöyrä ja anteeksipyytävä.

Hain kerran B2B-myyntityöhön, jossa ymmärtääkseni tarvitaan itsevarmuutta. Valmistauduin haastatteluun etukäteen miettien muutamia tyypillisimpiä kysymyksiä ja vastauksiani niihin. Jälkeenpäin kuulin olleeni "liian itsevarma". Mjahas.

Suomen tuottavuus pitäisi saada nousuun. Valtion avokätisesti tukemat suuryritykset keskittyvät kuitenkin edelleen valmistamaan matalan jalostusasteen tuotteita - kuten sellua -, joilla talouden tärkeät luvut eivät kasva, mutta joilla varmistetaan suursijoittajille riittävät osingot. Työllisyystilanne tai palkansaajien tulotaso eivät niillä kuitenkaan kohene. Uskon tämän olevan täysin selvää ainakin päähallituspuolue kokoomukselle ja myös puolueen omien tavoitteiden mukaista. Tiedän monen pienyrittäjän hylänneen kokoomuksen juuri tästä syystä.

Summa summarum: Orpon kokoomus ei missään nimessä halua työllisyyden paranevan. Tavoitteena on työvoiman henkinen nujertaminen, pienyritysten tukahduttaminen ja omaisuuden uusjako - taas kerran. Petterille on epäilemättä varattu EK:sta tai Suomen Yrittäjistä jokin mukava, siisti sisätyö pääministeriyden jälkeen, kun tuhotyö on valmis.

Puhe aiheesta jatkuu, mutta tällä erää näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Huomenta Moskan roskispalosta

Pahoittelut, olen ilkeällä tuulella. Siksi saatte tänään kunnon ränttäyksen.

Ville Tavio pelkää homoutta niin hysteerisesti, että Suomi jättäytyi pois Ukrainan jälleenrakennushankkeesta, jossa mm. Ruotsi, Norja ja Tanska ovat mukana. Tämä on tietysti täysin loogista, koska Ville on ulkomaankauppa- ja kehitysministeri. Voisin vaikka lyödä vetoa, että Ville on myös kaappihomo, koska ne vastustavat aina kaikkein jyrkimmin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia.

Toinen samassa ministeriössä huseeraava Ville, eli Wille Rydman, kirjoitti pitkän palopuheen siitä, miten Helsinki on täysin kuralla ja siksi hän harkitsee pormestariehdokkuutta. Ilmeisesti siis Helsinki ei ole vielä tarpeeksi kuralla. Twiittiin on tullut runsaasti vastauksia, jotka voidaan kiteyttää: "WILLE!! PAIKKA!!!" Parhaassa vastauksessa tosin todettiin, että Willen myötä pormestarin juhlat varmaan kokisivat nuorennusleikkauksen 😁

Joku 'Jeesuksen seuraajaksi' julistautuva Maria Sofia hämmästelee, miksi 'laittomasti täällä olevat' ovat ainakin tähän asti saaneet neuvolapalvelut. En tiedä, ketä Jeesusta Maria sitten seuraa - ilmeisesti ei ainakaan sitä Kristuksenakin tunnettua kaveria. Mariaa on muistutettu mm. laupiaasta samarialaisesta. Maria sanoo olevansa myös abortinvastustaja. Tämän seurauksena parodiahorisontti lähti burnoutin takia lomalle tuntemattomaan paikkaan ennalta määräämättömäksi ajaksi. Mennessään mutisi, ettei tätä kestä selvinpäin eikä samassa aurinkokunnassa oleillen.

Täältä tähän.

Lapsen silmin

Yksi asia ei jätä rauhaan: pikku Milo. Olen nähnyt hänestä pari kuvaa. Toisessa Milo istuu penkillä, toisessa on liukumäessä. Milo näyttää kuvissa ihan tavalliselta, iloiselta ja viattomalta pikkulapselta. Sellaiselta, jonka ei pitäisi joutua tietämään maailman pahuudesta vielä mitään ja jonka pitäisi edelleen olla täällä ja elää huoletonta 4-vuotiaan elämää turvassa, rakastettuna ja huolehdittuna.

Vuonna 1996 Suomenkin mediassa uutisoitiin 8-vuotiaiden Julie Lejeunen ja Mélissa Russon katoamisesta Belgiassa. Tytöt olivat kadonneet vuotta aiemmin. Elokuussa -96 lasten järkyttävä kohtalo vihdoin selvisi. Se oli niin karmea, että näin painajaisia. Luin uutisia aiheesta, enkä voinut ymmärtää, miten kukaan kykeni vahingoittamaan sellaista viattomuutta ja elämäniloa.

Vuoden 2012 äitienpäivänä kuulimme Vilja Eerikasta ja tipoittain eteemme piirtyi kuva siitä helvetistä, jossa tyttöparka oli elänyt. Vilja Eerikan tapauksessa mieleeni jäänyt kuva on hänen isänsä naisystävä Sirpa Laamanen oikeuden istunnossa. Hän näyttää niin huolettomalta - kuin istuisi kahvilassa juttelemassa niitä näitä kaverin kanssa. Mietin, onko hän täysin immuuni sille, mitä hän teki? Eivätkö lapsen ahdinko ja kuolema koskettaneet häntä mitenkään?

Ollapa aikakone, niin menisin ja pelastaisin tämän maailman Milot, Vilja Eerikat ja kaikki muutkin lapset, jotka eivät saa rauhassa olla lapsia. Milo ei ansainnut tulla pahoinpidellyksi. Haleja ja huolenpitoa hän olisi tarvinnut, turvallisen lapsuuden.

Tänä päivänä Mélissa ja Julie olisivat jo miltei nelikymppisiä ja Vilja Eerikakin täyttäisi pian 20 vuotta. Heidän kaikkien pitäisi olla täällä, elää ja olla onnellisia, mutta aikuiset pettivät heidät. Heidät, ja niin monet muut lapset, jotka joutuvat liian varhain tekemisiin aikuisten maailman ja etenkin sen rujoimpien puolien kanssa. Ja nyt me olemme viemässä heiltä elinympäristönkin, kokonaisen planeetan. Ei näin.

Aikuiset hei, voitaisko jo ruveta skarppaamaan?